Aamulla
pohdin sisäistä kelloani. Näiden kotiäitivuosien aikana olen iloinnut siitä, että kello on hidastunut ja pienet hetket ovat kasvaneet suuremmiksi. Yksittäisten kohtaamisten arvo on kasvanut, servetin taittelu ystävän kahvihetkeä vasten voi olla ilon asia. Perheen kanssa juttelu on ollut kiireetöntä, elämän maistelua. En haluaisi luopua hitaudesta. Onneksi viimeisten työvuosien aikana olen uskaltautunut luokassakin, lasten kanssa hidastamaan. Nauttimaan tuntien alussa vain kaiken ihmettelemisestä, lasten ajatusten kuuntelusta. Pinnistelen aina, en vielä ala "asiaan", en vielä. Kuuntelen tuonkin jutun vielä, katson tuota lasta ja annan ajatusten tulla.
Usein
on käynyt niin, että kun en työnnä omaa juttuani pakonomaisesti eteenpäin, putkahtaa jokin tuore idea, lasten kautta tai ympäriltä muuten vaan. Se vie mennessään ja aikaan saa jotain uutta ja arvokasta. Kehkeytyvää opetussuunnitelmaa :)
Huomaan
olevani laskeutumistelineiden laskemisvaiheessa. Mieli alkaa askartelemaan tulevassa työsyksyssä. Hymy huulilla ajattelin orientoitua siihen käymällä kampaajalla, hankkimalla kivan penaalin ja hyviä kyniä. Työkengät hankin jo ja muutaman kelpo vaatteen.
![]() |
| Kesä on silti täällä, ihanaa! |





















































